Aika kuluu...

...ja on jo helmikuu. Alkuvuosi on laahannut eteenpäin, mutta helpotti, kun annoin periksi. Annoin laahata. Laahatkoon niin että alkaa kyllästyttää. Ja kyllä nyt kyllästyttääkin! On aika tarttua taas toimeen ja opintojen pariin. Tänään kirjoitin oppimispäiväkirjaa ja lueskelin omaa HOPS:ani, että mitä sitä oikein tulikaan suunniteltua. Uusia ideoita ei vielä synny, mutta innon poikasta orastaa.

"Vuoden reissu" Uusteen-Seelantiin tuli tehtyä. Ei se menestys ollut, mutta en halua sitä tässä ruotia. Sanotaan, että parisuhteellisuusteoriat ovat minulle käytännössäkin yhtä hankalia, kuin se toinenkin suhteellisuusteoria. Hieno maa, hienoja ja helposti lähestyttäviä ihmisiä.

Olen joogakriisissä. Alaselkä on jatkuvasti kipeä, SI-nivelet vihloo ja hakevat paikkaansa, pakarat ovat kroonisesti jumissa, polviin sattuu. Perjantaina menen osteopaatille, joka muutakin tiedettä taitaa ja odotan, että hän korjaa minut. Vaatimattomasti en sen enempää.

Kirjoja olen lukenut monta. Dan Brownin Symboli ja Lars Keplerin Hypnotisoija ovat viimeisimmät, kesken on Coelhon The Wich of Portobello ja kassissa odottavat Cunninghamin Tunnit, Munron Karkulainen ja Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään. Siitä aion aloittaa. Luin kirjasta joskus viime vuonna arvostelun ja kiinnostuin, vaikka siinä kerrottiin kirjan olevan hyvin surullinen. Mennessäni kirjastoon en muistanut kirjan nimeä, kirjoittajaa, enkä paljon muutakaan, kuin että vainaja heräävät henkiin ja omaiset ovat suruissaan siitä, etteivät he olekaan entisiään. Näillä tiedoilla kirja löytyi! Se onkin kauhua. Katsotaan, kuinka mun käy. Piti tässä välissä jo lukea ensimmäinen kappale, ja hyvältä vaikutti. Aika pelottavaa... Pienenä en uskaltanut iltaisin lukea Neiti Etsiviä, kun olivat niin jänniä. Päivällä vain, valoisan aikaan. Ja nyt on ulkona jo pimeää.