Viikko lomaa, kolme päivää saikkua takana ja huomenna pitäisi mennä töihin.. Ahistaa, vääntää ja kääntää - hiukan, mutta riittävästi eli liikaa. Ei näin pitäisi tuntea. Tällaisina hetkinä yksinäisyys hiipii nurkan takaa ja asettuu painavasti jonnekin rintalastan taakse. Hiukan alemmasi sijoittuu huolimöntti. Painaa palleaan. Töitä oli paljon rästissä jo ennen lomaa ja sairastaminen vaan lisää niitä. Mutta ei sekään ole perimmäinen syy. Syy löytyy sen takaa, miksi tänäänkin vierailin veeveeveepistemolpistefi sivuilla. Hain jo aiemmin kahta paikkaa, mutta en saanut edes kutsua haastatteluun. Pelkkä hakeminen oli jo iso askel minulle, pettymys oli todella iso.
Haluan pitää välivuoden nykyisestä työstäni. En viihdy siinä ilmapiirissä, sillä arvopohjalla. Perustyöni on ihanaa, enkä paljon parempaa voisi keksiä, mutta kun se ei riitä. Kateellisena luen lehdistä ihmisistä, perheellisistäkin, jotka jäävät "pois oravanpyörästä" tjms. Mietin, että heillä on oltava todella hyvä palkka, jotta siitä on jäänyt säästöön. Itsellä tuntuvat velat vaan kasvavan. Olen siis valmis vaihtamaan työpaikkaa, vaikka vuorotteluvapaakin kelpaisi, vaan ei ole taloudellisesti mahdollista.
Rovaniemi. Siellä olisi nyt paikka auki. Se olisi todella jotain todella erilaista tähän Hämäläiseen elämänmenoon verrattuna, jota en lounaisrannikkolaisena koe kovin omakseni. Tuttaviakin löytyisi. Mutta se on niin kaukana, lounaisrannikolta. Ja kaamosmasentujalle se ei ole paras paikka, mutta varma lumi auttaisi. Hiihto- ja laskettelumahdollisuudet, upea luonto.
Puuh. Jahka arki taas alkaa ja saan siitä kiinni, niin ehkä ajatukset hiukan valostuvat. Nyt on muutaimia päiviä ollut fyysisesti niin kurja olo, että on tainnut heijastella henkisellekin puolelle.
Haluan istumaan meren rantaan, tuntea lämpöisen kallion ja lepuuttaa silmiäni horisontissa.
