torstai 11. maaliskuuta 2010

Ihmisen osa

Tänään oli kehityskeskustelu esimiehen kanssa, jota en arvosta. Olin jo etukäteen psyykannut itseäni, että olisin positivisella mielellä ja keskustelisin vain asioiden positiivisista puolista. Onnistuin. Puhuin vain asioista, joita hän otti esille, kerroin vain asioista, jotka ovat menneet hyvin ja joihin olen ollut tyytyväinen. Kaikki epäkohdat ja näkemyserot, joihin viihtymättömyyteni perustuu, jätin rauhaan. Harrastin onnistuneesti maton alle lakaisua - sen niin hyvin osaan. Yritin kuitenkin oikeuttaa sitä ajattelemalla, että on turha taistella tuulimyllyjä vastaan: odotellaan, tapahtuisiko jotain... olen välitilassa.

Lukupiiri kokoontui toisen kerran. Ensimmäisellä kerralla tutustuimme toisiimme ja valitsimme kirjan. Hotakaisen "Ihmisen osa". Pidin heti siitä kirjasta. Tosin alun jälkeen se muuttui tyypilliseksi Hotakaiseksi: synkäksi ihmiselämän kuvaukseksi, niin kuin aiemmin lukemani "Juoksuhaudantiekin". Hauska kirja se ei ollut, mutta hyvä. Pidän Hotakaisen tavasta kirjoittaa. Pelkistettyä, sujuvaa, lakonista.

Seuraavaksi luemme Haahtelaa. Aivan toisenlaista. Ihastuin "Elenaan" ja pidin kirjasta: "Tule risteykseen seitsemältä". Valitsimme "Elenan" ja "Perhoskerääjän". Tämä kirjailia jättää tilaa tunnelmille ja ajatuksille. Viipyilee...
Lähettänyt klo

3 kommenttia:

  1. Anonyymi11. maaliskuuta 2010 klo 11.09

    Mä aina innostun kun Haahtelasta puhutaan.
    Pidän kovin hänen tyylistään.
    Elenan luin ensimmäiseksi ja se oli kyllä ihan hengenvaarallista. Meinasin autojen alle kävellä kirja kädessä.
    En ole vielä saanut käsiini tuota Tule risteykseen jne.
    Naiset katsovat vastavaloon on minusta muuten myös tosi suositeltava.

    VastaaPoista
  2. ii11. maaliskuuta 2010 klo 11.26

    Mulla on myös tuo kehari edessä kuukauden päässä. Ei huvittais mennä ollenkaan, meillä sama tilanne, että jos työpaikalla ongelmia on, niin ne johtuu pomon itsensä käytöksestä, Kiva, että sellaisen ihmisen kanssa pitää sitten joutua keskeustelemaan... Mä tiedän, että jos olen tuolloin väsynyt, en jaksa tsempata ja joko huudan tai saan itkupotkuraivarit. Ja jos olen asiallisella tuulella, niin saatan sanoa suoraan mistä kiikastaa, tai sitten en. Vaiston varaan jää. Jos mä en olisi tällä hetkellä meidän perheen ainoa rahan ansaitsija, niin lähtisin tuolta pois. Mutta nyt ei auta kuin sinnitellä.

    VastaaPoista
  3. Susanna12. maaliskuuta 2010 klo 7.02

    Elena oli kyllä aivan ihana! Onneksi luin sitä turvallisesti sohvalla: ympäristö katosi kuin salamaniskusta ja tilalle tuli puistokäytäviä ja merenrantoa. Täytyy muistaa Naiset katsovat vastavaloon - kiitos vinkistä :)

    Ii, mun pelastus oli viikko lomaa alpeille, kolme saikkupäivää ja sillä setillä suoraan kehariin. Mieli teki jo niin ihmistenilmoille, että olin kuin päivänpaiste. Ja kaikki harmittavat asiat olivat unohtuneet hetkeksi. Tänään nimittäin jo kiristi.. Ja ensi viikon hullun myllyn jälkeen tilanne olisi ollut katastrofaalinen. Tsemppiä sulle!!

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)